Julkaisija: ← Blogi

Kannanotto hikisen arkiduunin ja hyvinvoinnin puolesta

Työ muuttuu, mutta ei kaikilla samalla tavalla. Tärkeämpää kuin puhuminen työstä on hyvinvointia kannattelevat teot ja arkinen yhteistyö. Joskus vähemmän on enemmän – myös työelämässä.

”Some täyttyy postauksista.

Työ on kehittävää tutkimusta.

Hae iloinen ilme ja ollaan virtaa.

Pyydä minut Teamsiin teelle.

Anna tykkäys väsyneelle.

Nyt on marraskuu ja minä olen hiljaa.

 

En Instasta tykkää, en Facesta tykkää, ja jos tykkään,

niin työfrendeistä vaan.

Sorvin ääressä oon parhaimmillaan.

 

Sua rakastan paljon.

Työtä joskus paljon enemmän.

Olenko tehnyt tänään meille riittävän.”

Juice Leskisen tekemän Syksyn sävel -kappaleen alkuriimeistä muokkaamani rivit virittävät meidät riittävän, tuottavan ja hyvinvointia tukevan työn äärelle. Otan kännykän käteeni ja selaan sosiaalisen media virtaa ja sähköpostia, luen julkaisuja ja uusimpia tutkimuksia, osallistun webinaareihin ja kuulen pääuutislähetyksen nostot. Havainnoin muuntuvan ja muuttuvan työelämän valtavan murroksen, mutta samalla etäännyn jonnekin hyvin kauas.

Arkinen työ on itsessään jo tavoitteellista ja hyvää

Työn muutos on totta, mutta sen systemaattinen sanoittaminen itseohjautuvuuden, teknologiaratkaisujen, tulevaisuusskenaarioiden, dynaamisen kehittämisen, jaetun johtajuuden, tietotyön ja luovan vapauden kautta kuulostaa osin hyvin koulutetun ja kehittämisorientoineen väestönosan sanoitukselta.

”Mutta entäs Kaide kauhakuormaajan ratissa,

Marjut makeistehtaalla,

Tome kokoonpano-osastolla,

Henri autokorjaamon puikoissa tai

Oona luokanopettajana kyläkoululla?”

Kyllä. Maailman ja työn muutos koskee myös kaikkia, mutta riittäisikö työhyvinvoinnin kannatteluun  arkisen työn tekemisen rauha, työstä saatu arvostus ja arjen rullaus. Onko työn ja työelämän kehittäminen irtaantunut osin pois työn ytimestä, jossa hierarkialla, selkeillä vastuilla ja nykyisen toiminnan ylläpitämisellä on perusteltu oikeutuksensa ja arvonsa? Onko yhteinen työelämää kehittävä energiamme ja fokuksemme viisaimmillaan juuri siinä, mihin todella voimme vaikuttaa?

Ilman yhteistä kieltä ei ole yhteistä tulevaisuutta

Työskennellessäni Englannissa Doven saippuatehtaalla liukuhihnalla vuosia sitten, muistan kuinka rullaavaan kumimattoon oli merkattu tussilla viivat, joiden välissä kartonki muotoiltiin käsin rasiaksi, johon saippua myöhemmin pakattiin. Pakkaustahtiani valvoi äkäinen nainen selkäni takana. Suoritusnopeuteni ei ollut riittävä, joten minut siirrettiin vähemmän vaativaan työvaiheeseen. Asioista ei puhuttu ja palautetta ei annettu. Myöhemmin lehdenjakajana tai siivoojana toimiessani vapausasteita oli enemmän, mutta työn arviointi oli suoritteiden kautta varsin yksinkertaista ja selkeää. Olin joko saavuttanut asetetun tavoitteen tai sitten en.

Nyt valmentajana ja konsulttina toimiessani mietin aika ajoin, mitä olen oppinut noista kokemuksista ja puhunko asiakkaitteni kanssa samaa kieltä. En halua etääntyä tulevaisuutta ja yhdessäohjautuvuuden ilosanomaa rummuttaessani asiakkaan työn arjesta ja mielenmaisemasta. Väitteeni yhdessäohjautuvista organisaatioista perustuvat tutkimuksiin ja niiden toimivuutta olen saanut olla todistamassa. Toivon, että en innostuksissani ole naiivi tai unohda, että on edelleenkin todella paljon organisaatioita, työtehtäviä ja toimialoja, jotka turvallisuuden, lainsäädännön, mekanistisen luonteensa, organisatorisen kehitysvaiheensa tai määrälliseen tuotantoon perustuvan arvon vuoksi pitävät kiinni ”vanhasta”. Näissä organisaatioissa ajatus omasta luovasta ohjautumisesta kuulostaa hyvältä vitsiltä. Ja tälle kaikelle on järkevät perustelunsa.

Selkeydessä voi olla hyvinvoinnin avain

Monimuotoisuuden arvostaminen ja näkemys kehittyvän yhteistyön piirteistä sisältävät myös vaateen työn ydinolemuksen ymmärtämisestä hyvin erilaisilla toimialoilla, poikkeuksellisissa organisaatioissa ja vaihtelevissa työyhteisöjen kehitysvaiheissa. Joskus voi olla viisasta unohtaa sanat kuten systeemisyys, dialogi ja reflektio, ja puhua arkisten työtehtävien hoitamisesta ja vastuun sovitusta jakamisesta. Joskus pelkistetty työn ytimestä puhuminen vapauttaa aikaa, lisää tehoa ja antaa suorittavan työn tekijöille oikeuden olla kehittelemättä koko ajan jotakin poikkeuksellisen nopeaa, muodikasta tai maailmaa valloittavaa. Joskus kehittämisen vähentäminen on suurin kehitysaskel, mikä organisaatiossa voidaan tehdä.

Ketterääkin ketterässä arjessamme on joskus viisautta pysyä vanhassa kiinni, nauttia hikisestä työstä ja keskittyä itse suoritukseen. Osa meistä nauttii siitä, että töissä ei tarvitse kovin paljon miettiä ja olla nokkelan luova. Tämä ei ole työelämän kehittämisen sanoittamisen valtavirtaa, mutta tämän realismin ääneen sanominen on hyvä tehdä. Ja hyvä niin – Suomi tarvitsee myös tekijämiehiä ja -naisia, jotka käytännössä toteuttavat ne ajatukset, joita johtajat, kehittäjät ja konsultit korkean paikan leireillään, juhlapuheissaan, virtuaalipalaverissaan ja lennokkailla fläpeillään piirtävät ja sanoittavat.

Joskus vähemmän on enemmän, karsittu on kauniimpaa ja yksinkertainen vaikuttavampaa. Joskus ketterin ratkaisu voi olla pyrkimys olla vähemmän ketterä. Joskus vanhasta kiinnipitäminen voi olla samaan aikaan viisain yhteisöllinen työhyvinvointi- ja työkykyteko sekä organisaatioiden ydintoimintojen varmistamisen leka, vasara ja naulat – näinä kummallisina aikoinakin. Ja nimenomaan juuri siksi.

Ota yhteyttä

Lue myös