Työelämässä tavoitellaan nyt itseohjautuvuutta. Itsensä johtamisesta puhutaan paljon. Asia on syystä pinnalla: koko ajan laajeneva osa töistä on sellaisia, joiden rajoja tai tehtäväkenttää ei enää pysty tarkasti ennalta määrittelemään. Työ on muotoiltava itse.
Itseohjautuvuus saa kuitenkin eri organisaatioissa ja eri ammattiryhmien kohdalla erilaisia merkityksiä. Erilaisissa asiantuntijatehtävissä työskentelevät kertovat tyypillisesti toimivansa jo hyvin itseohjautuvasti.Tällä usein kuitenkin tarkoitetaan melko perinteistä asiantuntijatyötä. Asiantuntijat ovat kautta aikojen vastanneet itsenäisesti ja vastuullisesti omasta tontistaan.
Toisaalta myöskään tiimien itseohjautuvuus ei ole uusi asia. Itseohjautuvia tiimejä rakenneltiin kiihkeästi esimerkiksi 90-luvulla. Eräässä teiden kunnossapitopalveluita tarjoavassa organisaatiossa kuulin legendan, jonka mukaan erään kunnan alueella aikanaan kokeiltu kunnossapitotiimien itseohjautuvuus oli johtanut autoilijat vaarallisesti yllättäneisiin auraamattomiin tienpätkiin. Uudistukset oli siksi nopeasti peruttu. Toki hyvin onnistuneitakin esimerkkejä tuolta ajalta löytyy. 90-luvun tiimien itseohjautuvuudessa oli kuitenkin kysymys tiimien itsenäisestä suoriutumisesta ennalta määriteltyjen tavoitteiden rajoissa sekä tiimien välisten rajapintojen koordinoinnista.
Teknologiavälittynyt työn murros haastaa meidät aivan uudenlaiseen itseohjautuvuuteen. Siinä ei ole kysymys “yksinohjautumisesta”, kuten perinteisessä asiantuntijatyössä. Eikä se myöskään ole vain joustavampi tapa päästä yhteistyössä ennalta tai ulkopuolelta määritettyihin tavoitteisiin. Kyse on siitä, että yhteisesti hallitaan monimutkaistuvia kokonaisuuksia, joita ei saa pysäytetyksi ja rajatuksi kuin ehkä ihan hetkellisesti. Yhdessä muotoillaan työtä ja työtapoja, joita ei kenties ole vielä missään sellaisenaan olemassa. Tämän uuden itseohjautuvuuden kohdalla puhuisinkin mieluummin yhdessäohjautumisesta, ja sepä onkin heti kertaluokkaa haastavampaa puuhaa.
Tällä hetkellä eri organisaatioissa on käynnissä valtava määrä esimerkiksi työtilojen kehittämishankkeita, joissa tavoitellaan digivälineiden ja monitilaratkaisujen mahdollistamaa uudentyyppistä yhteisöllisyyttä, yhteistyötä ja yhteiskehittelyä. Samalla mahdollistuu uudenlainen aika- ja paikkariippumaton työ ja toki ehkä vähän säästetäänkin. Kääntöpuolena on, että esimerkiksi oma työhuone ja sen sisältämä järjestys on monelle ollut keskeinen osa oman työn hallintaa ja jopa hyvin henkilökohtainen kysymys. Pitäisikö koko oman työn prosessi nyt avata muiden retosteltavaksi? Entä esimiestyö, miten monipaikkaista, “missä vain” tapahtuvaa työtä johdetaan? Mitä esimiesrooliin kohdistuvia oletuksia on purettava?
Olenkin kannustanut työyhteisöjä miettimään käsitteen sisältöä: Mistä me silloin puhumme, kun puhumme itseohjautuvuudesta? Puhutaanko yksin- vai yhdessäohjautumisesta? Yksinohjautumisessa kukin hoitaa oman tonttinsa, työnjako on määritelty, eikä tonttien rajoja juuri ylitetä. Silloin kun ohjaudutaan yhdessä, toiminnalle muodostuu myös aidosti yhteisiä toiminnan kohteita: asioita muokataan ja muutetaan yhteisesti, ongelmia ratkotaan ja kokonaan uusia toimintatapoja synnytetään. Toisin sanoen asioita ei vain koordinoida ja vaiheisteta. Tällaisen yhdessäohjautumisen “korkein” taso on se, että myös yhteiseen vuorovaikutukseen kiinnitetään huomiota: myös työnjako ja toimintaa ohjaavat yhteistoiminnan säännöt pystytään nostamaan yhteisen tarkastelun ja muuttamisen kohteeksi.
Mitä itseohjautuvuus teillä tarkoittaa?