Julkaisija: ← Blogi

Häpeän hinta

Miten suhtaudumme viiltoihin? Jokainen ihminen on haavoittuvainen – erityisesti silloin, kun esittelee jotakin itselleen tärkeää. Torjutuksi tuleminen tai laiminlyönti vaikuttaa motivaatioon ja työn mielekkääksi kokemiseen. Miten palautamme tuon arvokkaan tai vältämme haavoittamasta?

– Mitä sinulla on mielen päällä?

– En ole oikein työkykyinen, en tahdo saada hommia tehtyä.

– Miten se näkyy työssäsi…

– Mulla on kyllä projekteja pöydällä, mutta en saa niitä eteenpäin, eikä minulla ole mitään vietävää ohjausryhmälle, puhumattakaan johtoryhmästä.

– Onko pitkään ollut noin?

– On tässä jo mennyt toista vuotta, mutta ei siitä ensin tullut mitään sanomista.

– Ai jaa, mistä luulet, että se johtui?

– No keksin aina tekosyitä, siis ihan hyviä, että miksen ollut ehtinyt tehdä jotakin vaihetta.

– Ja selitykset meni läpi…

– No joo, osasin olla nöyrä niissä tilanteissa, vaikka mielessäni näytin keskaria.

– Sinua suututti se tilanne…

– No suututti, tietysti oma saamattomuus, mutta minusta tuntuu myös, että ne ei arvosta eikä oikein ansaitse mun työpanosta.

– Vai niin. Onko tämä ollut joskus erilailla?

– Olinhan joskus uraputkessa ja sain koko ajan mielenkiintoisempia hommia. Tuntui, että pärjäsin hyvin.

– Hmm, missä tuo muutos sitten tapahtui?

– En ole kertonut tästä oikein kellekään.

– Voisitko kokeilla sen kertomista?

– No, paahdoin ihan urakalla sellaisen mielenkiintoisen mahdollisuuden parissa, mihin sain ajatuksen yksiltä messuilta. Tein siitä esitystä kuukauden verran normaalin työn päälle ja minusta meidän olisi ollut tärkeä selvitellä sitä lisää. Tällä hetkellä meidän kilpailija tekee sillä konseptilla isot rahat.

– Ahaa, no kuinka asia teillä eteni?

– Sain audienssin johtoryhmään esittelemään. Istuin kaksi tuntia oven takana, kunnes sihteeri tuli sanomaan, että tällä kertaa ei juttua ehditä käsitellä, mutta kokeillaan kahden viikon kuluttua uudelleen.

– Jätitkö homman siihen?

– En vaan esittelin seuraavalla kerralla. Sain viisi minuuttia, jolloin porukat pakkaili jo salkkuja. Kolmannen kalvon kohdalla pomo sanoi, että tämä ei nyt ole meidän suunta eikä taida tällaisiin haaveiluihin olla aikaa meillä kallispalkkaisilla kavereilla. Siihen tuli puolenkymmentä sutkausta muilta johtoryhmäläisiltä.

 

Coachina ollessa saan silloin tällöin käydä kuvatunlaisen keskustelun. Systeemisesti tarkasteltuna asia on ymmärrettävä. Johtoryhmä ei näe esityksestä vapaa-ajalla tekemistä ja asian muodostumista tärkeäksi. Ja saattaa unohtaa olla utelias ja arvostava. Asian esittäjä ei taas tiedä johtoryhmän kontekstia. Ehkä edellisenä asiana on tehty kipeä ratkaisu YT:stä.

Kun esittelen jotakin itselleni tärkeää, olen kaikkein haavoittuvimmillani. Silloin minuun on myös helpointa tehdä syvimmät viillot. Kun viiltoja syntyy, keinot toimia pahan olon kanssa vaihtelevat. Jollekin edessä on vetäytyminen, joku sättii itseään, joku kohdistaa vihansa muille ja joku kerää itsellensä uuden addiktion, josta on saatavissa ainakin pikaista mielihyvää. Toki moni riittävän terveellä itsetunnolla ja aikaisimmilla hyväksynnöillä varustettu ihminen pystyy pohtimaan tätä kenties kollegansa tai puolisonsa kanssa realistisesti. Mutta vaikka viillosta selviytyy kuinka hyvin, niin todennäköisesti aina menetetään jotakin motivaatiosta ja intohimosta työtä kohtaan. Se tulee kalliiksi.

Miehelle tyypillinen häpeän paikka on, kun oma heikkous tulee esille. Ja tyypillinen keino vastata siihen – joka on minullakin hyvin hanskassa – on olla heikkouttaan vahva. Murskata oma ja toisen epäily olemalla ihan saletisti oikeassa. Naiset ovat jostakin syystä taitavampia poimimaan häpeää useammastakin paikasta, mutta ihan näppituntumanani on, että riittämättömyyden tunne työn ja kodin yhteensovittamisessa on aika iso hitti.

Tarinan idea perustuu ruotsalaisen Jojo Tuulikki Oinosen Berlin Change Days-työpajaan marraskuun alkupuolella. Kylläpä voi yksi puolentoista tunnin työpaja koskettaa.

Kirjoittaja Olli-Pekka Juoperi on organisaatiokonsultointiyritys Humap Oy:n toimitusjohtaja.

Ota yhteyttä