Julkaisija: ← Blogi

Tarina luovuudesta ja muutoksesta

Se oli viime kesänä, kun päätin, että muutos on tultava. Ei, en aloittanut kuntokuuria, en siirtynyt paleo-ruokavalioon. En alkanut rahastosäästäjäksi, en liioin siivousintoilijaksi. Minä päätin etsiä sisäisen luovuuteni.

Sain aiheeseen syventyneeltä ystävältäni vinkin tutustua Julia Cameronin Tie luovuuteen -teokseen, joka on syvällinen ja filosofinen – mutta samalla hyvin käytännönläheinen – opas kadonneen luovuuden etsintään. Kirja sisältää 12 viikon ohjelman, johon kuuluu aamusivuja, taiteilijatreffejä ja pohdintaa siitä, mitä elämässä haluaa ja mikä on omien haaveiden esteenä.

Ohjeet olivat yksinkertaiset: joka aamu tuli kirjoittaa heti heräämisen jälkeen kolme sivua tajunnanvirtaa paperille, viikoittain tuli käydä taiteilijatreffeillä itsensä kanssa. Myös omia luovuuteen liittyviä haaveita tuli pohtia sekä ihmisiä tai asioita, jotka olivat elämän varrella olleet luovuuteni tiellä.

Alussa olin ahkera. Kirjoitin joka aamu kolme sivua ajatuksenvirtaa, jolla päästin mielen kuonat liikkeelle. Joskus sivuja syntyi vain kaksi, joskus vain yksi, sillä ei ollut merkitystä. Pääasia, että siitä tuli itselleni lähes välttämätön rutiini. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että en halua aloittaa päivääni ilman aamusivuja. Tyhjensin pääni edellisen yön ja päivän kuormittavista ajatuksista ja aloitin päiväni puhtain mielin. Mieli oli vapaa ja auki uuteen päivään, uusille ajatuksille ja tuntemuksille.

Aamusivujen lisäksi ohjelmaan kuului taiteilijatreffit, mikä tarkoitti viikoittaisia treffejä itseni kanssa johonkin mieluisaan paikkaan, kuten elokuviin, taidenäyttelyyn, konserttiin tai kahville uuteen kuppilaan. Tärkeää oli, että taiteilijatreffeille meni yksin. Kävin elokuvissa, istuin kalliolla, pyöräilin merelle uimaan. Kuuntelin puistossa jazzia.

Olin joskus sitä mieltä, että en ole luova. En vaikka olin soittanut pianoa koko nuoren ikäni, vaikka olin tanssinut ja laulanut. Olin vahvasti sitä mieltä, että aikuisiällä on jo liian myöhäistä – luovuuden juna meni jo, minä myöhästyin. Kun lähdin etsimään luovuuttani, huomasin, kuinka väärässä olinkaan ollut. Se, mitä projekti lopulta vaati, oli pienten asioiden tekeminen ja aloittaminen. Lopulta asiat lähtivät vyörymään kuin itsekseen haluamaani suuntaan. Luovuus olikin itse asiassa vain työnimi jollekin isommalle. Se, mitä sanaa siitä käytän, on lopulta toissijaista. Kyse on ajattelun ja asenteiden muuttumisesta.

Kesä kului. Näin elokuvia, kävin keikoilla, saunoin kulttuurisaunassa. Istuin kallioilla, katselin merelle, löysin uusia rantoja, uin. Aloin vetää työpaikallani taukojumppia ja katsoin, kun työyhteisöni jorasi lempimusiikkini tahdissa. Pyöräilin uusia reittejä. Katselin kotikaupunkiani uusin silmin.

Kesä meni, syksy tuli ja luovuuden etsintä alkoi kantaa hedelmää. Liityin improvisaatioteatteriryhmään, aloitin tanssitunnit ja soitin elämäni ensimmäisen dj-keikan. Minusta tuli taiteilija. Pienet unelmat alkoivat toteutua ja siinä samassa vähän isommatkin. Aloitin työt Humapilla, unelmieni työpaikassa.

Voitaisiinko me yksin ja yhdessä lähteä kohti muutosta pienin askelin? Pohtia, reflektoida, haaveilla, tunnistaa pelkoja ja epävarmuutta ja samalla tehdä pieniä konkreettisia ja aika arkisiakin muutoksia ja liittää se osaksi isompaa kuvaa? Puhua unelmista, pohtia esteitä niiden tiellä, kulkea silti pienin askelin kohti muutosta, katsoa mitä tapahtuu?

Luovuusprojektini oli itselleni osoitus siitä, että unelmat voivat toteutua ja että ihminen voi muuttua. Muutos vaatii uskallusta unelmoida ja kokeilla. Uskallusta epäonnistua ja yrittää uudelleen, ehkä oppiakin jotain. Viime aikoina olen laiminlyönyt sisäistä taiteilijaani. Tekosyynä käytän kiirettä. Tätä kirjoittaessani päätän herätellä projektini uudestaan. Menen illalla elokuviin, ensi viikolla improtreeneihin. Tästä se taas lähtee. Päätän, että vuosi 2015 on luovuuden vuosi.