Julkaisija: ← Blogi

Unelmien työpaikka – vuorokauden vuoristorata

Eilen tein töitä hieman synkkänä yksin kotitoimistossa. Mieli vaelteli. Oli vaikea keskittyä. Tekemistä tuntui olevan paljon. Mihin tarttuisin kaikista mahdollisuuksista? Tärkeää olisi työstää yhteisömme missiota. Uusi konsepti odottaa myös edistämistä…

 Sähköposti sanoo ”bing”. Tarjouksen deadline on aamulla. WhatsAppista kuuluu ”kling”. Kollega pyytää intraan kuvausta viime viikon casesta. Soittaisinko kuitenkin asiakkaalle jota en ole tavannut hetkeen? Tulevaa valmennusta pitää valmistella. Ehtisinkö vetäistä jonkkatreenit jossakin välissä?

Koen pettymystä alkuvuoden saamattomuudestani. En ole tuottanut tarpeeksi tulosta euro- tai muilla tulosmittareilla arvioituna. Tiesin jo palkkatasoni laskevan tältä keväältä. Onko tämä se unelmien työpaikka, jota olen rakentanut 15 vuotta? Mitähän muuta voisin elämässäni tehdä? Mikä on merkityksellisempää? Olisi niin kivaa mennä vasemman aivopuoliskon kanssa improtreeneihin tai ilma-akrobatiaan. Tänään en taida ehtiä.

Iltapäivällä saan puhelinsoiton verkostokollega Päiviltä: ”Olen sairaana, pääsetkö aamulla sijaistamaan Sipooseen?” Kyseessä olisi tanskalais-suomalaisen Sote-alan tulevaisuustyöpajan fasilitointi, vaikkapa tarinateatteria ja sirkusta hyödyntäen. Mutta 300 km! Havahduttavan innostavaa, mutta vähän haastavaa tähän saumaan – jään miettimään.

Hetken päästä saan tekstiviestin: toinen kollega Ari peruuttaa tapaamisen huomiselta. Se on merkki! Tartun hetkeen ja sanon kyllä Sipoon seikkailulle.

Aloitan vyörytyksen: Tuttu coaching-asiakkaani ymmärtää, luottaa ja joustaa – siirrän tapaamisen huomiselta seuraavalle viikolle. Sanna-vaimon kanssa on sovittava lasten kuljetukset, juna-aikataulut tarkistettava. Pakattava vaatteet, tietokone, jonkkakeilat, veitset, pyörä… Olen jo tien päällä.

Matkalta soitan valmistautumispuhelut. Päivi uskoo, että olen tehtävään juuri oikea henkilö. Suunnittelu tapahtuu nopeasti ja ytimekkäästi. Seuraavaksi soitan asiakkaalle, Bodilille, joka avoimesti kuvaa kontekstin ja odotukset. Kuulen luottamuksen ja odotuksen hänen äänessään. Lopuksi linjoilla on koko tarinateatteriryhmä: Kati, Joonas ja Mikael. Heistä on innostavaa heittäytyä juuri tällä ryhmällä. Yöksi Helsinkiin. Unta kertyy vajaa kuusi tuntia.

Aamulla on tasan tunti aikaa tutustua tilaan ja kuunnella tilaajan ajatuksia ja virittäytyä esiintyvän ryhmän kanssa. Kertaamme keikan tarkoituksen, keskitymme kuuntelemiseen ja lämmitämme kehomme – rakennamme keskinäisen luottamuksen.

Tulevaisuusseminaarilaiset saapuvat, päivä alkaa. Olemme auki ja valppaina läsnä. Kuulemme heidän kertomukset yksityiskohtia myöten. Osumme ytimiin ja teemme yhden parhaista esityksistä. Tanskalaiset vieraat ja suomalaiset isännät ovat liikuttuneita kaikesta siitä mitä aamupäivässä nousee esiin. Keskustelut kohdistuvat pieniin, mutta oleellisiin asioihin. Oivallukset ovat suuria. Asiakas on tyytyväinen. Sovimme ruokatunnin alussa, että tällaista konsultaatiota tarvitaan lisää.

Paluumatkalla junassa katselen ulos mieli hyristellen. Tuntuu mahtavalta, kun on voinut auttaa. Mietin, mikä on tärkeintä: työskentelyssä syntyneet asiaoivallukset, työn merkityksellisyyden kokeminen vai keskusteluissa syventyneet ja vahvistuneet ihmissuhteet?

Tekemiset, jotka eilen koin raskaiksi ovat nyt pieniä. Energiaa riittää käväistä treenaamassa ja ehdin jopa myöhäiselle iltapalalle perheen kanssa. Odotan jo seuraavaa työpäivää ja seuraavaa kohtaamista, jossa läsnäolo tuottaa taas uusia yllätyksiä. Samalla sisimmässäni tiedän, että unelmien työpaikassani kohtaan vielä monta synkkää hetkeä –kantapääkokemusta, tuskaista valintahetkeä, väärinymmärrystä, liikaa ärsykkeitä, liikaa kaikkea. Ilman niitä en oppisi, en pysähtyisi, en kokeilisi, en muuttaisi toimintaani, en ottaisi puheeksi – en eläisi.