Julkaisija: ← Blogi

Kirjoittamisesta yhteisöllisen ajattelun referaattikone

Kirjoittaminen ja kirjoittaen ajatteleminen ei ole ollut minulle helppoa. Muistan koulun ainekirjoitustunteja, joissa saatoin istua tunnin jos toisenkin saaden raapusteltua kappaleen tai kaksi. Tuolloin en tunnistanut, mistä se johtui. Kiitos ymmärtäville opettajille, jotka katsoivat pulpetissa pyörimistäni ja alisuorittamistani läpi sormien.

En saanut elinikäistä traumaa vaan aikaa kasvaa ja oppia. Itseasiassa opin ensimmäisen kerran tuottamaan kunnolla tekstiä gradua kirjoittaessani. Erityisesti täytyy mainita nimeltä Sajavaaran Paula, joka äidinkielenlehtorina OKL:ssa napakalla otteella ohjasi laiskanpulskean opiskelijanuoren kielen rakenteisiin ja tapaan kirjoittaa päälauseita. Perhana tuohon taisi tulla nyt relaatiosivulause, mutta menköön.

Toisen kiitoksen haluan osoittaa veljelleni, joka Nokialla työskennellessään lainasi MikroMikko II:n minulle gradun kirjoittamista varten. Teko-tekstinkäsittelyllä Ahtilinnan Juhan kanssa saimme sitten gradun tehtyä. Siilo1 ja Siilo2 olivat kovassa käytössä, kuten myös etsi- ja korvaa-toiminto. Pääsin eroon paperin aiheuttamasta lopullisuuden tunteesta ja sukelsin prosessikirjoittamisen maailmaan.

Toisen sykäyksen kirjoittamisen ihanuuteen koin työskennellessäni ylipistolla Tietotekniikan tutkimusinstituutissa. Mäkitalon Ilkan kanssa testasimme ja käytimme yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella erilaisia markkinoilla olevia verkko-oppimisympäristöjä. Pääsääntöisesti ne olivat amerikkalaislähtöisiä ohjelmia, joissa sisällön jakaminen, osaamisen testaaminen monivalinnoin ja pisteitä antaen olivat tekniikan riemuvoittoja. Ihmettelimme, miksi oppiminen ottaa takapakkia. Missä on yhteisöllisyys ja tiedon rakentamisen työkalut?

Näille kokemuksille syntyi ensimmäinen verkkoyhteisösovelluksemme Akku. Vesa Purokuru veti kyläkouluopettajien kehittämishanketta, jossa koulut ja opettajat hakivat osana kyläyhteisöä laajempaa merkitystä toiminnalleen, kuin perinteinen koulu oli ollut. Toimintatutkimusrakenteeseen opettajat tuottivat oman kehittämistoimintansa päiväkirjaa. Tiimiytetyt ryhmät seurasivat toistensa toimintaa, kommentoivat ja kannustivat. Lopputuloksena syntyi todistus, joka samalla mallinsi jokaisen tekemisen luettavaan ja tulostettavaan muotoon.

Oli todellinen wau-elämys nähdä, miten yhteisöllisyys ja ajattelun rakentuminen vaiheittain tapahtui kirjoittaen, toisia näkemättä. Tajusimme, että olimme jonkun uuden ja merkityksellisen äärellä.

Tästä alkoi pitkä sarja verkkototeutuksia, joissa olemme toteuttaneet erilaisia yhteisöllisiä verkkosovelluksia. Humapin nimissä ensimmäinen taisi olla Seksologiainstituutille tuotettu. On ollut HumapKids – lasten projektioppimisen verkkoalusta vuosituhannen alussa. Kidsissä oppilaat ottivat toisten tuotoksista helmiä talteen, samalla tekijän aarrekammioon kertyi kultarahoja. Mitä minä tein ja kirjoitin oli toiselle tärkeää. Minun ei tarvinnut itse tietää ja tuottaa kaikkea. Rakensin olemassa olevan päälle. Tämä oli tykkäämistä jo silloin, kun sille ei ollut käsitettä.

On ollut WorkPlays, jossa käyttäjä kutsui kavereita mukaan työn tekemiseen ja ajattelemiseen. Tietohallintopäällikkö ei päättänyt. Päätin itse kavereistani: kenen kanssa teen ja mitä. On ollut historiasoitin, joka soitti elokuvana prosessissa tapahtuneet muutokset. Miten kytkeyden siihen, mitä on tapahtunut? Mikä kommentti johti mihinkin muutokseen tekstissä? Kuka sen teki?

Nykyisin työskentelemme kuumeisesti organisaation kuulemisrakenteissa. Miten kokonainen yritys tai kaupunki hengittää tekemistään? Mikä siinä on meille tiiminä ja minulle porukan jäsenenä tärkeää? Teemme välineitä siihen, että tuota vuoropuhelua voi johtaa ja kuulla ja tulla kuulluksi. Tiimit kirjoittavat auki omaa ajatteluaan suhteessa yhteisöön. Ne osallistuvat vaikeisiinkin tilanteisiin rakentavasti rakentaen synteesiä, liimaa, joka pitää toiminnan elävänä ja koherenttina. Valmiit vastaukset ja tiedotteet sulkevat ja rajaavat. Me kutsumme keskeneräisyyteen ja hetkeen, jossa muutos ja uusi syntyy ja tehdään. Yksi näistä toteutuksista on saanut nimekseen RealSystemsChange.

Suupaltti hölöttöjä ja puhuen ajattelija on siis kulkenut pitkän oppimismatkan ainekirjoituksen konseptipaperin ääreltä yhteisöllisen kirjoittamalla ajattelemisen maailmaan. Se ei ole tapahtunut hetkessä, eikä se ole ollut henkilökohtaisesti helppoa. Kommunikaation rytmi, ajattelun avoinna pitäminen väittämisen ja sulkemisen sijaan ja oman keskeneräisyyden luovuttaminen toisten kehitettäväksi, eivät ole olleet helppoja oppia.

Kolmas oivallus liittyy siihen, ettei tämä ikinä olisi puhuen mahdollista. Kirjoittaminen on ajattelun referoimista muotoon, joka antaa tilaa ja mahdollisuutta muidenkin liittyä. Suuret ryhmät voivat paikasta ja ajasta riippumatta olla siinä mukana. Ajattelu rikastuu. Uskomatonta on se, että samalla se tehostuu. Väittäisin, että olemme uuden viestinnällisen vallankumouksen äärellä, joka vaikuttaa niin liiketoiminnan tekemiseen kuin myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Kirjoittamisesta on tullut yhteisöllisen ajattelun referaattikone.

P.S. Uuden oppiminen on aina myös jostakin vanhasta luopumista. Tästä syystä haluan jakaa teille youtubesta vanhan videon. Ehkä nauramme tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä tavalla, kuten nauramme nyt tälle videolle.