Julkaisija: ← Blogi

Katso silmiin -päivät

”Sticks and stones may brake your bones, but words damn near kill you.”  Sanonta on Joyce McDougallin kirjan Mielen teatterit alusta ja viittaa vuorovaikutuksen merkitykseen ihmisen kehityksessä. Itse olemme tehneet taas viime vuoden työtä erilaisissa organisaatioissa ja yksi haaste on toistuva: miten ihmiset kohtelevat toisiaan.

Aivotutkimus on vahvistanut sen, mikä psykologiassa on ymmärretty jo kauan sitten. Sosiaalisissa tilanteissa ohitettu ihminen kokee saman aivoalueen aktivoitumisen kuin tuntiessaan fyysistä kipua. Aika selvää on, miten kohtelemme toisiamme fyysisesti. Enää aikoihin ei ole karttakeppiäkään ollut käytössä. Vuorovaikutusmaailman merkitys taas on avautumassa kokoajan enemmän ja ymmärrys vuorovaikutuksen näkymättömästä ja konkreettisesta vaikutuksesta on tulossa esiin aivotutkimuksen avulla.

Iloinen uutinen on, että vuorovaikutustaitoja voi kehittää, tapahtuu se varhaisen tuen mallin soveltamisen tai johtoryhmän dialogin videointien tai kuuntelutaitojen harjoittamisen kautta. Itselleni ensimmäinen hyvä palaute työelämässä oli, että onpa kiva, kun joskus joku kysyy ja kuuntelee, eikä vain puhu omista asioistaan. Kuuntelu on kovaa työtä. Onkin kysytty kuka jaksaa sitä tehdä. Siksi hyvä jatkokysymys kuuluu: ”mitä siitä itse saa”. Itselleni liikuttavin ja motivoivin on palaute, että hyvien kohtaamistemme kautta ”asiantuntija on kuin kasvanut pituutta” esimiehen silmissä. Tai että ”oma ammatillinen kehitys on kuin orkidea, joka on kukkinut ja uudelleen kuivan kauden jälkeen alkanut kasvaa”.

Luin juuri hyvän artikkelin lapsen ja vanhemman emotionaalisen saatavilla olon teorista ja kun aloin kääntää vuorovaikutuksen hienojakoista analyysia, totesin että juuri näitä myös työelämän kontekstissa tarvitaan. Aikuiseksi kasvaminen ei siis tarkoita ettemme olisi muista riippuvaisia tai etteivät kokemuksemme itsestämme rakentuisi pitkälti ympäristön kautta. Kyse on aika pitkälti asenteesta. Miten katsomme, miten kuulemme ja mitä yritän saada aikaiseksi arkisissa kohtaamisissa. Kuulostaa ehkä hieman ruotsalaiselta, kuitenkin onnellisuustutkimus kannustaa meitä tähän suuntaan. Ja ovathan onnellisimmat ihmiset suomen rannikon ruotsinkielisiä…

Itselleni mielenkiintoinen tarina oli miten hollantilainen kollega vertasi Helsinkiä ja Amsterdamia. Helsingissä ihmiset kulkevat toistensa ohi reagoimatta, huomaamatta. Amsterdamissa kohtaamisiin liittyy uteliaisuus ja pieni nonverbaalinen viestintä. Samaan törmään itsekin jatkuvasti. Viimeksi tänään mentorointitilaisuudessa vierustoverini kertoi, kuinka ihmiset kiirehtivät kepeillä kulkevasta kauas, etteivät vain joutuisi auttamaan. Tämä voisi sekoittaa koko oman päivän – voisi joutua alttiiksi vuorovaikutukselle.

Ehkä me voisimme aluksi ottaa oppia juuri tästä. Itse olen tehnyt muutamia kokeiluja voiko Helsingissä puhua vieraille. Viimeksi ihmettelin toimiston hissin hitautta ja välitön reaktio viereiseltä ihmiseltä oli, että hän on jo viestittänyt asiasta Koneen johdossa toimivalle tutulle. Samantien pieni kytkentä tapahtui. Hienoa.

Yksi oppini ovat lisäksi olleet työtilanteet, joissa olen itse keskittynyt olemaan läsnä aivan erityisellä tavalla. Käytännössä se on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että vaikka et voisi konkreettisesti auttaa tai ratkaista asiaa, jos olet aidosti läsnä ja sinusta välittyy, että haluat olla avuksia, riittää että muistat hengittää ja katsoa silmiin. Tätä kutsutaan negatiiviseksi kyvyksi sietää tilanteita, joita ei ole mahdollista perinteiseti ratkaista. Silloin ollaan tekemisissä pirullisten organisatoristen ongelmien kanssa ja organisatorisen tuskan kanssa elämisessä auttaa joskus se, että toinen on läsnä ja jakaa kokemuksen. Parasta on kun ulkoisessa maailmassa ei välttämättä tapahdu mitään, mutta jollain mielenkiintoisella tavalla ihmisen suhtautuminen maailmaan muuttuu niin että sen kanssa on jälleen helpompi elää.

Ota yhteyttä