Julkaisija: ← Blogi

Olen pelkkänä korvana

Pidän kovasti tuosta otsikon sanonnasta. Minulle se tarkoittaa sitä, että altistan koko kehoni ja mieleni sille, mitä tapahtuu juuri nyt. Yhtä hyvin voisi ehkä sanoa ”olen pelkkänä silmänä” tai ”olen pelkkänä ihona”, kyseessä kun on kokonaisvaltainen aistiminen.

Teorian mukaan aivojemme peilineuronit aktivoituvat toimiessamme ja kokiessamme esimerkiksi tunteita. Samaiset solut aktivoituvat myös, kun katselemme toisten ihmisten toimintaa sekä tunteita ilmaisevia kasvonilmeitä ja eleitä. Tähän perustuu kykymme myötäelää ja ennakoida toisten ihmisten toimintaa. Peilineuronit näet ”pakottavat” meidät imitoimaan ainakin mielessämme sitä, mitä näemme – tai kuulemme tai jopa kuvittelemme – tapahtuvan. Mielemme kuitenkin myös säätelee reaktioitamme peilineuronien ”houkutuksiin”. Näin ollen meidän ei ole pakko rynnätä intohimoisesti suutelemaan meihin ihastunutta lajitoveria tai hypätä kaivoon, jos toinen niin tekee, vaan kykenemme pysähtymään ja tutkimaan, mitä olemme kokemassa ja mitä se meille merkitsee. Tutkailun pohjalta on sitten mahdollista tehdä tietoinen valinta siitä, mitä haluaa oikeasti tehdä.

Voihan tämän sanoa niinkin, että intuition seuraksi ja dialogikumppaniksi tulee tässä järki, ja yhdessä nämä voivat saada aikaan fiksuja valintoja. Intuitiolla tarkoitan sitä tietämistä, joka perustuu kehoomme ja mieleemme kerääntyneeseen hiljaisen kokemuksellisen tiedon aarreaittaan. Se ilmenee usein salamannopeana oivalluksena: havahtumisena, joka pakenee sanoja. Hyviä ilmaisuja sille ovat myös ”perstuntuma” ja ”sydämen ääni”. Intuitio on voimavara, joka on kanava merkityksellisiin ja henkilökohtaiseen sitoutumiseen liittyviin kokemuksiin. Näiden kokemusten jakamisessa taas voi järjellä, rationaalisella dialogilla olla paikkansa yhteisten tavoitteiden ja toimintatapojen löytämisessä, merkityksellisesti.

Miten sitten kutsumme esiin intuitiivista tietoa, kun se pakenee analyyttista ja ”järkevää” kieltä? Ja miten voisimme käyttää hyväksi tietoamme peilineuroneista? Tietoa, jonka mukaan olemme luonnostamme alttiita kytkeytymään toisiimme tällä nerokkaalla peilaussysteemillä? Miten voisimme luoda ja antaa tilaa yhä enemmän sellaisille kohtaamisille, joissa tuo vikkelä toisen tarkoitusten intuitiivinen ymmärtäminen voisi tapahtua? Miten meidän pitäisi istua toisiimme nähden kokouksissa? Millaisia satunnaisia kohtauspaikkoja työpaikoilla on? Millä teknisillä keinoilla etäpalavereista saadaan sellaisia, että etätyöstä tulee läsnätyötä?

Oman kokemukseni pohjalta sanoisin, että tähän auttaa altistuminen taiteelle, oman kehon viesteille ja kokonaisvaltaiselle vuorovaikutukselle toisten ihmisten kanssa. Kaikki ne auttavat löytämään materiaalia yhteisesti merkitykselliselle dialogille.

Olemme kollegojeni kanssa rakentamassa organisaatiokuuntelijat-konseptia, jossa taidelähtöisillä työskentelytavoilla ja harjoituksilla antaudumme hiomaan organisaation ammattimaisen kuuntelemisen taitoja joka tasolla. Käynnistys tapahtuu maaliskuussa – olkaahan kuulolla HR-asiantuntijat, esimiehet ja muutkin kuuntelunhinkuiset!

Ota yhteyttä