Julkaisija: ← Blogi

Tiede- ja taidemaailman sillalla

Tunnustan olevani muutamassa asiassa vähän vanhakantainen tyyppi. Olen kasvokkaiskohtaamisten fani niin työpaikalla, ystävien kesken kuin opiskeluihommissakin ja välillä teknologiaelämä on tuntunut kivikkoiselta. En ole yksinpuurtaja tai koneentuijottelija, jolloin energiani toisinaan lopahtavat verkkoneuvotteluissa ja koneen näpyttelyissä. Vannon tiukasti somen nimeen, mutta vapaa-ajallani saatan vetää herneet nenään, kun joku kaivaa puhelimensa esiin kesken keskustelun ja päättää tarkastaa muutaman ”pikku jutun” internetin syövereistä. ”Hei, sä et oo nyt läsnä tässä!” ”Eikö sua ton enempää kiinnosta mun asiat?”

Paitsi että vanhanaikaisuuteni on näkynyt tietotekniikan hyödyntämismahdollisuuksien maailmassa – jossa alan olla jo ihan modernin aikuisen tasolla – olen huomannut sen tulevan esiin myös taidemenetelmien käytössä oppimisen ja opettamisen tukena. Kouluaikana muistan tuskailleeni useampaankin kertaan opettajien upeita, uusia menetelmiä – piirtämistä, performanssia, laulua ja leikkiä… Tunnistin jo tuolloin nauttivani inäytelmistä, musiikista ja liikkeestä. Mutta sitte se kompastuskiveni piirtäminen. Miksi aina piirtämistä?

Johdin tästä piirtämistuskastani päätelmän, etten oikeastaan ole laisinkaan taiteellinen tyyppi. Nautin liikunnasta ja musiikista, ne on omia juttujani. Näyttelemistäkin olisi kiva kokeilla. Mutta koska en osaa piirtää, puuttuu minusta ole arts-henki.

Vaan tulipa aika uuden elämänvaiheen – oli alettava pikkuhiljaa astua taidemenetelmien tutkailun maailmaan, tai ainakin vanhanaikaisen tietoelämän ja taidemaailman väliselle sillalle.

Alkuun taiteellisia menetelmiä käyttävien kollegoiden sekaan uiminen tuntui haastavalta. Olin epävarma sen kanssa, mitä taide minulle merkitsee, millaista toiminnallisuutta haluan ympärilleni rakentaa ja millaisten menetelmien käyttöön oikeastaan uskon. En halunnut heittäytyä mukaan, mutta sivustatunnustelijan rooli tuntui hyvältä.

Mutta sitten se sisäinen vuosituhannen vaihtuminen jossain kohtaa tapahtui. Tutkiskelin omia ajatuksiani, aitoja kiinnostuksen kohteitani ja seurasin muutaman Arts-kollegan elämänasennetta ja valmennustouhuja – jotain loksahti oikeisiin uomiin. Huomasin taidemenetelmien käytön avaavan monille täysin uudenlaisen ajattelun ja itsensä toteuttamisen maailman. Huomasin jopa itse, että oikeissa kohdin käytetyt menetelvät auttavat minua soveltamaan tietoani kokemuksiini, arvoihini ja tunteisiini. Taide voi auttaa meitä oppimaan monialaisemmin.

Ja vaikka taidetta pidetään usein ”pehmeänä” hommana, ei sen oppiminen ainakaan ole kovin pehmoista ollut. Itsensä on pitänyt uskaltaa altistaa oppimiselle ja mielen, mielipiteiden ja jopa koko ajatusmaailman muuttumiselle. Taiteen keinojen parissa on rohkeasti tunnistettava omia vahvuuksia ja jätettävä heikkouksien kehittämiskoppa mielessä taka-alalle. Sisäiselle ”mutta entäs jos mä en osaa” -äänelle pitää heittää hyvästit: ”So what! Mitäs tässä voisikaan pahimmillaan tapahtua.”

En väitä, että tämä sillalle nousu olisi kasvattanut minusta 2010-luvun teiniä taidemenetelmien suhteen. Alan kuitenkin pikkuhiljaa olla jo jossain neonväreihin pukeutuvan vuosituhannenvaihteen nuorukaisen tasolla. Silti on aika oppia lisää.

… Ja siltä varalta, että tapaamme valmennuksissa: en ole vielä pitkään aikaan valmis laittamaan ketään piirtämään.

Taiteellista joulua jokaiselle!

Ota yhteyttä