Julkaisija: ← Blogi

Narrimaisuus ja energisoituminen

Olen ollut mukana harrastusryhmäni kehittämispäivillä yli 10 vuoden ajan. Tarinateatterissa haluamme vaalia spontaanisuutta, leikkiä ja kohtaamisia. Se on monen työyhteisön tavoin paikka, jossa aika ajoin voi lämmöllä kysyä: ”Onko suutarin lapsella kenkiä?”.


Oli upea kesäinen lauantai toukokuun lopulla. Puitteet kokemusten jakamiselle, ideoinnille ja uuden keksimiselle olivat mitä parhaimmat. Alkuillasta tekemisen meiningin energia kuitenkin hiipui. Olimme jo tehneet intensiivisesti töitä koko keholla ja mielellä, jopa tutkineet uuden mobiilitarinateatterin tarkkaa muotoa. Minä muiden joukossa istuin tuolilla ja tuntui lähes mahdottomalta nousta siitä ylös. Oliko jo aika nauttia työn tuloksista vai vieläkö saisimme uuden tekemisen vaihteen päälle? Miten suunnata nyt omaa energiaa yhdessä muiden kanssa?

Sen verran olin viritynyt ryhmän kanssa spontaaniin tilaa, etten heti tyrmännyt mieleeni vilahtanutta ajatusta, vaan sanoin sen saman tien ääneen: ”Mitäpä, jos ohjaajat ovat näyttelijöinä ja joku on valoissa ja joku näyttelijöistä ohjaa”. Siitä se lähti: statukset vaihdettiin, vastuut uusiksi ja mikä tekemisen energia valtasikaan tilan Sen myötä kukin taas löysi omat kokemuksensa ja tarinansa. Näin jälkikäteen voi jopa ajatella että ryhmässä oli kollektiivista narrimaisuutta, hyvää hulluttelua, statusten ja vallan kyseenalaistamista.

Seuraavana maanantaina minulla coaching ja sen lomassa hulvaton lounas kokeneiden naisjohtajien kanssa. Meitä taisi olla narrinelikko pöydän äärelle pohtimassa organisaatiokulttuurin ilmiöitä. Kaikki sanoivat: ”Olipa elvyttävää.”