Julkaisija: ← Blogi

Filosofiaa – näin on se vaan

Mitta on nyt täysi – tarvitaan uusi. Mittaamista hallitsevat edelleen käsitykset, jotka eivät välttämättä päde. Vaikka niin kovasti yritetään väittääkin.

Saat sitä, mitä mittaat. Tämä ajattelumalli on tuottanut huimasti hyvää teollisena aikakautena. Kun mitattavat asiat ovat konkreettisia, toiminnan keskeiset elementit selkeästi rajattavissa, ja kun ennustettavissa on hyvä lopputulos, saadaan perinteisellä, määrällisellä mittaamisella tukea ja vauhtia prosessin läpivientiin. Harmi vain, että nykyisessä asiantuntijatyössä nuo oikeat vastaukset ovat harvoin lukittavissa.

Kun määrää, laatua tai rahaa on mitattu aikaisemmin, on sitä tavallisesti saatu näin lisää. Kun puolestaan on yritetty mitata ihmisten kokemuksia, kuten työhyvinvointia, on tuloksena löydettykin työpahoinvointia. Mistä siis oikeastaan on kyse? Albert Einstein muistuttaa meitä siitä, että ongelmaa ei voi ratkaista samalla ajattelun tasolla, jolla ongelma on syntynyt. Monimutkaistuvassa maailmassa, jossa organisaation sisäiset suhteet ovat avainasemassa, mitattavan alueen rajaaminen siten, että tulokset ovat objektiivisia, taitaa olla mahdoton juttu.

Mittaaminen on neutraalia. Hawthorne-efektiin liittyvä tutkimus täyttää kohta sata vuotta. Uskottelemme kuitenkin yhä edelleen, ettei mittaamisella itsellään ole vaikutusta tutkittavien toimintaan ja yhdessä tekemiseen. Jo Hawthornen tehtaalla 1920-luvulla huomattiin, että työsuoritus parani, jos esimerkiksi työtilassa lisättiin tai vähennettiin valaistusta. Lopputulemana oli, että työolojen parantamisen tutkimukseen alettiin suhtautua myönteisemmin. Väliä ei kuitenkaan ollut sillä, mitä oikeastaan saatiin tulokseksi. Vaikka eikö järkeenkäypää ole, että monet meistä muuttavat toimintaansa, jos tietävät olevansa suurennuslasin alla.

Toisaalta Marianna Virtanen (TTL) ohjeistaa tänä päivänä Kunta10-tutkimuksen tuloksiin perustaen, että jos pidät hyvän kehityskeskustelun, on kehityskeskustelukonsepti sinulle hyödyksi. Hänen mukaansa on parempi olla pitämättä kehityskeskustelua lainkaan, kuin pitää huono sellainen. Tällöin enemmän painoarvoa on siis sillä miten teemme kuin sillä mitä teemme. Samalla tavoin kuin Hawthorne-efektin kohdalla on siis selvää, että huomion kohteena oleminen vaikuttaa kohteeseen. Näin on erittäin tärkeää, että mittaaminen vaikuttaa positiivisella tavalla kohteeseensa.

Kokonaisuudessaan siis jo pelkkä mittaaminen näyttää vaikuttavan saatavaan lopputulokseen, sekä hyvässä että pahassa. Suotuisissa tapauksissa mittaaminen tehdään tavalla, joka vie organisaatiota jo itsessään oikeaan suuntaan. Näin merkitystä on paitsi mittauksen lopputuloksella myös koko toiminnalla. Humapilla olemme käyttäneet ohjenuoranamme paljon arvostavan tutkimisen (AI) periaatteita, joihin kuuluu ennenkaikkea hyvän huomaaminen ja esiin nostaminen. Hyviä toimintoja ja tapoja tukemalla voimme havaita ja helpommin tarttua myös kehitettäviin teemoihimme. Arvostavan otteen kautta voimme tarttua myös arkaluonteisempiin asioihin ja tarkastella niitä kehittävästi.

Voimme korjata ongelmat, kun ensin kaivamme ne esiin. Cooperrider tarkastelee organisaatioita mielenkiintoisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa organisaatiot ovat kuin runoja: kukin löytää niistä, mitä haluaa, oli se sitten hyvää, pahaa, innostavaa tai energiaavievää. Keskeistä oikeastaan on se, mihin huomiomme kulloinkin kiinnittyy, sillä juuri niillä asioilla on taipumusta kasvaa ja vahvistua mielessämme.

Silloinhan voimme todeta, että juuri se, mihin kiinnitämme huomiota ja mistä puhumme vahvistuu kaikessa toiminnassamme ja käytöksessämme. Kun kiinnitämme mittaamisessa aikaisempaa enemmän huomiota siihen, mikä jo toimii, voimme saada ihmiset entisestään vahvistamaan ja kiinnittämään huomiota niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Samalla hyvän tunnistaminen johtaa kuuntelemisen ja miettimisen kehittymiseen. Näin asiat siirtyvät todennäköisemmin myös kahvipöytäkeskusteluihin. Samalla voimme tottakai luoda vahvan pohjan toiminnan edelleen kehittämiselle.

Kun tutkimme sitä, mikä työyhteisössämme on pielessä ja puntaroidessamme vaihtoehtoja sille, miten voisimme kehittää ongelmakohtiamme tai heikkouksiamme, tuomme esille siis juuri toimintamme negatiivisia puolia. Näin vahvistamme organisaation ongelmia. Tutkimalla sitä, mikä toimii ja miten onnistumme siinä, voimme tuottaa resursseja tuleviin haasteisiin. Silloin, kun mittauksen tuloksena on pelkkää kritiikkiä, korvat sulkeutuvat – ja ehkäpä samassa mielikin. Eihän tutkimusten tulosten tulisi koskaan olla tuomioita, vaan uusien näkökulmien avaajia.

Arvioiminen on objektiivista. Graen, Dansereau ja Minami (1972) huomasivat tutkimuksissaan, että ihmiset arvioivat samankin henkilön ominaisuuksia ja osaamista hyvin erilailla. Tällöin arvioinneissa esiin voivat nousta jopa täysin vastakkaiset piirteet, vaikka tutkimuskohde onkin sama. Jos luonteenpiirteitä arvioitaessa tulokseksi saadaan jonkin ominaisuuden ääripäitä, herää kysymys, onko näistä arvioista lasketulla keskiarvolla mitään tekemistä todellisuuden kanssa. On siis tärkeää huomata, miten kaikki arvioivat samaa asiaa aina täysin subjektiivisesti.

Jostain syystä tuon tutkimuksen tulokset on painettu pimentoon jo yli 40 vuoden ajaksi, ja uskomme edelleen mittaavamme asioita objektiivisesti ja saavamme luotettavia tuloksia laskemalla keskiarvoja. Olisiko nyt aika nostaa nämä tutkimukset pöydälle ja antaa tilaa uudelle ajattelulle. Ajattelulle, jossa olemme valmiita myöntämään, että kaikessa tutkimisessa ja mittaamisessa lähestymme asioita aina subjektiivisesti ja koemme tai ymmärrämme samankin asian hyvin eri tavoin. Edellä mainittu yksittäisen henkilön yksittäisten ominaisuuksien arviointi subjektiivisuus unohtaen “absoluuttisina totuuksina” saattaa jopa heikentää hyvinkin toimivan tiimin dynamiikkaa.

Kovat jutut ratkaisevat. Meillä on yhä tätä nykyä suuri mieltymys mitata niin sanottuja kovia juttuja ja lopputulemia organisaatiomme arvioinnissa. Ratkaisevaa on liikevaihto, tulos, aika, nopeus… Näiden mittaaminen on varsin helppoa – onhan meillä valmiit työkalut näiden tarkasteluun. Miksipä emme siis mittaisi helposti mitattavia asioita, kun se kerran on helpoksi tehty. Hyvänä puolena on vielä se, että saamme tuloksia, joita osasimme ehkä jo odottaakin.

On tärkeää huomata, että tällaisella mittaamisella kiinnitämme huomiomme lopputuloksiin, joille emme voi oikeastaan tehdä mitään. Keskitymme vain lopputuloksiin miettimättä, miten näihin tuloksiin päästään ja minkä asioiden toimimisesta tai toimimattomuudesta ne johtuvat. Lopputulosta ei voi kehittää, vaan ainoastaan tapaa ja toimintoja, joilla siihen päästään. Toinen ongelma on, että emme koskaan saavuta mitään uutta ajattelua tutun tuloksen toteamisella.

Gary Hamel sanoo tuoreessa kirjassaan, että menestys riippuu siitä, kuinka löydämme uusia tapoja herättää ihmisille innostusta työhönsä. Haluamme tulkita tätä niin, että lopulta menestys synnytetään jo matkalla ennen sen näkymistä tuloksina. Näin ollen ainoa tapa vaikuttaa lopputuloksiin onkin vaikuttaa siihen, millä tavoin ne tuotetaan. Ja taas ainoa tapa vaikuttaa toimintaan, on keskittää myös mittaaminen siihen.

Ota yhteyttä